Pelko, toivo ja kaikki siltä väliltä

Vakava sairaus tuo mukanaan tunteita, jotka eivät aina mahdu samaan hetkeen – mutta silti ne elävät rinnakkain.
Pelko ja toivo kulkevat käsi kädessä, kuin kaksi voimaa, jotka vuorottelevat.
Yhtenä päivänä uskoo parempaan, seuraavana miettii, kestääkö enää.
Ja juuri siinä, niiden välissä, eletään todellista elämää.

Pelko on luonnollinen osa sairautta.
Se syntyy tuntemattomasta: mitä jos hoito ei tehoa, mitä jos kipu pahenee, mitä jos aika käy vähiin.
Pelko voi hiipiä hiljaa, pieninä ajatuksina iltaisin, tai iskeä rajusti kesken tavallisen päivän.
Se vie voimia ja vääristää tulevaisuuden, kun mieli yrittää hallita jotakin, jota ei voi hallita.

Mutta pelon rinnalla elää myös toivo – hiljaisena, mutta sitkeänä.
Se löytyy yllättävistä paikoista: lääkärin pienestä hymystä, läheisen kosketuksesta, hyvästä päivästä pitkän tauon jälkeen.
Toivo ei aina tarkoita parantumista.
Se voi olla uskoa siihen, että huominenkin on vielä olemassa, että kipu helpottaa, tai että tänään jaksetaan yhdessä.
Joskus se on vain yksi rauhallinen hengenveto, joka kertoo: "Olen vielä tässä."

Toivo ei sulje pois pelkoa, eikä pelko poista toivoa.
Ne ovat kuin aallot, jotka liikkuvat samassa vedessä – välillä toinen on pinnalla, välillä toinen.
Moni oppii elämään niiden rytmissä, hyväksyen, että kumpikin kuuluu elämään.
Pelko muistuttaa siitä, mitä ei haluaisi menettää.
Toivo kertoo, että kaikesta huolimatta elämä jatkuu.

Myös omaiset elävät samassa tunteiden vuoristoradassa.
On hetkiä, jolloin jaksaa uskoa, ja hetkiä, jolloin pelko lamauttaa.
Tärkeintä on, ettei kumpaakaan tunnetta tarvitse hävetä.
Pelko kertoo rakkaudesta – halusta pitää kiinni, varjella, suojata.
Toivo taas antaa voiman nousta joka aamu uudelleen, vaikka mieli olisi raskas.

Sairauden keskellä elämä ei ole mustavalkoista.
Se on sävyjä, joihin mahtuu sekä valo että varjo.
Ja ehkä juuri siksi se on niin arvokasta: koska jokainen toivon hetki on lahja, joka syntyy pelon reunoilla.

"Toivo ei aina huuda kovaa –
usein se kuiskaa hiljaa,
mutta juuri se riittää pitämään ihmisen pystyssä."